Miten minusta tuli doula?
Tapanani näyttääkin olevan esittää itselleni vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole yksinkertaista tai yksioikoista vastausta. Miksi minusta tuli doula? -kysymyksessä sukelsin lapsuuteen ja nuoruuteen. Miten minusta tuli doula? -kysymyksen vastaus ei mene ihan niin syvälle ja kauas, mutta pitkä tie sekin on ollut.
Kahden ensimmäisen oman synnytyksen jälkeen jossain sisimmissäni alkoi muhia ajatus doulan työstä. Se houkutteli, mutta myös pelotti. Pyörittelin ajatusta päässäni ja juttelin siitä puolisoni kanssa. Hän kannusti, mutta oma pää pisti vastaan. Selitin itselleni ja hänelle kaikki mahdolliset ja mahdottomat syyt, miksi en voi lähteä opiskelemaan tai ainakaan tehdä doulan töitä.
Työskentelin tuolloin lastensuojelussa erityissosiaaliohjaajana ja tein työparina töitä sosiaalityöntekijöiden kanssa. Lastensuojelutyö on hyvin voimakkaasti lain määrittelemää. Tietyt asiat täytyy tehdä lain määrittämissä aikaraameissa ja niistä ei poiketa. Koskaan. Työtä oli todella paljon, eli liikaa, ja se on psyykkisesti hyvin kuormittavaa. Ajatus siitä, että tekisin tällaista työtä ja doulan työtä, johon kuuluu tietynlainen ennakoimattomuus, oli mahdoton, eikä alati kasvavalle unelmalle ja sen toteuttamiselle ollut tilaa. Lastensuojelussa tein töitä kaikenlaisten perheiden kanssa, mutta erityisesti tyrkkäsin itseäni työntekijäksi perheisiin, joissa odottajasta oli tehty ennakollinen lastensuojeluilmoitus ja erittäin todennäköistä oli, että vauvan syntymän jälkeen lastensuojelun asiakkuus alkaisi.
Työskentely lastensuojelun kentällä raskaana olevien, synnyttävien ja lapsivuodeaikaa elävien kanssa oli haastavaa, mutta myös hedelmällistä. Haluni auttaa ja tukea näitä perheitä oli valtava. Toisinaan perheiden elämäntilanteissa tapahtui muutoksia parempaan, mutta kyllä sydäntä särkevää oli myös seurata perheiden ahdinkoa, johon liittyi mielenterveyden haasteita, päihteiden käyttöä, väkivaltaa, taloudellista huolta jne.
Samaan aikaan henkilökohtaisessa elämässä puolisoni kanssa yritimme toteuttaa myös yhteistä haavettamme; kolmatta lasta. Useamman vuoden aikana tein lukuisia negatiivisia raskaustestejä, mutta myös kaksi positiivista. Nämä raskaudet kuitenkin päättyivät hyvin varhaisilla viikoilla. Suru ja kipu olivat valtavia!
Sitten minulle kävi niin kuin niin monelle muullekin sosiaalialalla työskentelevälle ja uuvuin. Ajattelin vetäväni vain hiukan henkeä viikon sairaslomalla, mutta mitä vielä. Sairasloma venähti kuukausien mittaiseksi ja aloin ymmärtää, kuinka poikki olinkaan. Onneksi työterveyshuolto otti kopin ja sain apua. Sairasloman jälkeen palasin töihin osa-aikaisena ja pian tämän jälkeen huomasin olevani raskaana. Kun olin alkanut hoitamaan omaa psyykkistä hyvinvointia, alkoi raskaus, jonka seurauksena syntyi meidän kolmas lapsi alkuvuodesta 2021. Hänen odotusaikana valmistauduin synnytykseen ja lapsivuodeaikaan hyvin. Kävin joogassa, tein rentoutusharjoituksia, osallistui useampaan synnytysvalmennukseen netissä ja livenä, hankin tietoa, kuuntelin podcasteja, katselin synnytysvideoita, vedin omia rajoja ja tiesin, mitä toivon synnytykseltä ja lapsivuodeajalta. Olin ottanut somessa seurantaan lukuisia kätilöiden ja doulien tilejä, joista hyödyin valtavasti.
Vauvan ollessa pari kuukautta vanha, alkoi kevättalven aurinko kaivautua pilvimaton takaa esille ja valo voittaa pimeyttä. Oli torstai-ilta, olin koko päivän touhunnut ja olin tosi väsynyt. Puolisoni oli kaupassa ja häntä kotiin odotellessa noin klo. 21.30 päähäni pätkähti ajatus “Nyt mä lähden opiskelemaan doulaksi!”. Ajatus oli niin kirkas ja selkeä, ettei siinä ollut mitään epäselvyyttä. Kun puoliso tuli kotiin, otin asian varovasti puheeksi. Hän oli sitä mieltä, että minun täytyy hakea opiskelemaan nyt heti. Olin selannut vähän itseltänikin salaa doulakoulutuksia ja tullut siihen tulokseen, että Doula-akatemian sertifiointikoulutus on minun juttu. En osaa sanoa, mikä oli the syy, jonka vuoksi siihen päädyin, mutta luotin intuitioon. Niinpä jouduin toppuuttelemaan itseni lisäksi puolisoa, että haku alkaa vasta syksyllä, joten sinne asti täytyy odottaa.
Pitkän puoli vuotisen ajan kyttäsin sähköpostia ja odotin tietoa Doula-akatemiasta, että ilmoittautuminen koulutukseen on alkanut. Kun tieto viimein tuli, olin vauvan kanssa vaunulenkillä kuunnellen doulapodia. Kun pääsin kotiin ja aloin täyttämään ilmoittautumislomaketta, tuli tieto, että ryhmä on täynnä. Olin murtunut, itkeä tirautin ja lähetin puolisolle ja ystävälle viestin, että siinä mureni unelmani. Sain heiltä lohdusta. Muutaman tunnin päästä sain sähköpostia, että tuona vuonna Doula-akatemiaan perustetaan toinen ryhmä ja meille, jotka olimme aamupäivällä jääneet raapimaan ovea, avautui nyt toinen mahdollisuus. Nyt olin kärppänä paikalla ja sain paikan. Kyyneleet vaihtuivat kuplivaan riemuun! Niin monta tunnetta päällekkäin ja lyhyen ajan sisällä, että huh. Tiesin olevani oikealla polulla! Näinkö minusta tuli doula?! Ei tietenkään, mutta ensimmäinen konkreettinen askel siihen suuntaan oli otettu.
