Miksi minusta tuli doula?
Syntymä on kiehtonut mua niin kauan kun muistan. Teininä ja nuorena aikuisena en asiaa juurikaan miettinyt, mutta osa elämää se oli silloinkin. Mulla on kolme pikkusiskoa, joista vanhimmankin kanssa ikäeroa on kymmenen vuotta. Muistan, kuinka äidiltä meni eräänä perjantaiaamuna lapsivedet. Mä lähdin kouluun ja äiti synnyttämään. Toisen siskon kohdalla synnytys oli käynnistymässä kun me äidin kanssa lähdettiin vielä kaupungille, kampaajalle ja ravintolaan syömään. Tai äiti lähinnä tökki ruokaansa haarukalla.
Lapsuudenkodissa meillä oli kissoja ja koiria, jotka saivat pentuja, osin suunnitellusti, osin yllättäen. Mä harrastin hevosten hoitamista ja ratsastamista. Toisinaan varsoja putkahteli maailmaan. Lapsuuden kodin naapurissa oli lypsytila, jossa vasikoita syntyi tasaiseen tahtiin. Muistan, kuinka kerran lehmä alkoi poikimaan laitumella. Laitumen vieressä kulki melko vilkasliikenteinen tie, jossa ajoi turistibussi. Kun kuski huomasi, mitä laitumella tapahtui, hän pysäytti bussin tien sivuun. Turistit seurasivat nenät kiinni ikkunassa lehmän poikimista. Oli varmasti melkoinen elämys ainakin osalle joukkoa.
Syntymä on siis ollut hyvin luonnollinen ja luonteva osa elämääni jo nuorena. Emot ovat synnyttäneet, hoitaneet ja ruokkineet pienokaisiaan. Aikuisena kaverit alkoivat saamaan lapsia, kun itse huitelin pitkiä kyliä sinkkuna. Kun ystäväni alkoi odottaa ensimmäistä lastaan yksin, toivoin, että hän pyytäisi mua mukaan synnytykseen. Hän ei näin kuitenkaan tehnyt ja hyvä niin. Hän sai ansaitsemansa tuen toiselta taholta. Kun itse rupesin haaveilemaan omasta lapsesta, ei raskautuminen onnistunutkaan helposti. Pohdin jo sijais- tai adoptiolasta ja harmittelin, etten saisi kokea raskautta, synnytystä ja imetystä. Toisin kuitenkin kävi ja olen päässyt kokemaan nämä kolmesti. Miten kiitollinen olenkaan jokaisesta kokemuksesta! Ja miten paljon jokainen kokemus on muuttanut mua ja törkkinyt doulapolulle, vaikka sitä en silloin ymmärtänytkään.
Mä olen ollut aina ylipainoinen ja suhde omaan kehoon on aina ollut hankala. Raskaana ollessa, synnytyksessä ja imettäessä olen kokenut sellaista kehollista onnistumista, jota en aikaisemmin voinut edes kuvitella. Kun vihdoin tulin raskaaksi, tuntui täysin käsittämättömältä, että mun kehossa kasvoi uusi elämä, jota mä kannoin, vaalin ja kasvatin. Elämä, jonka mun keho lopulta synnytti tähän maailmaan. Elämä, jota mun keho ruokki monta kuukautta. Onnistumisen kokemuksessa oli sellainen voima, että muistan ajatelleeni, että meille saa tulla niin monta lasta kuin vaan on mahdollista. Aika pian olinkin uudestaan raskaana, eikä tunne seuraavalla kerralla ollut yhtään vähäisempi. Ensimmäisessä synnytyksessä olin vahvasti puudutettu, toisen lapsemme synnytin ikään kuin vahingossa täysin ilman lääkkellisiä kivunlievityksiä. Muistan, miten hämmentynyt siitä olin. Tunsin itseni supernaiseksi, josta oli löytynyt yllättävä supervoima! Kolmattakin vauvaa ihmetellessä muista pohtineeni, miten ihmeellistä on, että me olemme hänet luoneet. Kahdesta vaatimattomasta solusta olen sisälläni kasvattanut tuon täydellisen tyypin, jonka juuri synnytin. Silloin päätin, että enää koskaan en kehoani mollaa tai puhu siitä rumasti, olihan se tehnyt tähän maailmaan kolme huikeaa tyyppiä. Aivan en tuossa lupauksessani ole pysynyt, mutta edelleen siihen pyrin.
Omien synnytysten myötä olen löytänyt toisenlaisen yhteyden itseeni ja pystynyt luottamaan kehooni. Jokainen synnytys on ollut elämäni tähtihetki. Oma toiveeni on, että jokainen synnyttäjä saisi kokea jotain samankaltaista. Ei mun kokemusta, vaan ihan oman. Saada yhteyden siihen voimaan ja rakkauteen, joka meissä kaikissa on. Se ei aina ole helppoa tai mahdollista, mutta siihen voi pyrkiä. Siihen voi saada apua ja tukea. Doulana mä haluan olla etsimässä sitä sun ja teidän kanssa.
